Imetyksen toinen puoli

Joku saattaa tästä ehkä kimpaantua, niinkuin yleensä jos vain on kyse mielipiteistä ja ajatuksista, mutta otetaan se riski.

Imetys on ajatustasolla aivan luonnollinen tapahtuma äidin ja lapsen/lapsien välillä. Tapahtuma, jossa äiti itse ruokkii tuottamallaan maidolla taaten mahdollisuuden tarjota aina oikean lämpöistä ja ravintoarvoiltaan aina lapsen tarpeita vastaavaa ruokaa. Sitä myös ihaillaan ja siihen kannustetaan, mutta tälläkin asialla on oma käännettävä sivunsa äitiyden kirjassa. Imetys, etenkin täysimetys ei välttämättä ole sitä, miltä neuvoloissa ja imetystukiryhmissä annetaan ymmärtää. Se ei ole kivutonta, helppoa tai mutkatonta. Sitä ei isät voi tehdä ja se työllistää ympäri vuorokauden. Äideistä annetaan ymmärtää, että se on maailman ihanin asia, mutta voiko kukaan sanoa ettei koskaan olisi sanonut kertaakaan suutuspäissään ärräpäitä kun on rinnanpäät syöty vereslihalle ja iltaisin huomannut että lähtee jo palasia irti?

12.7.2015

Entäs tiheän imun kaudet? Äideistä tulee lypsykoneita, eikä ajatus imuroinnista tule kysymykseenkään, kun siinä rinnalla roikkuu tissitakiainen. Se väsymyksen määrä, minkä keho kohtaa ensimmäisten kuukausien aikana on jotain aivan käsittämätöntä, kun toivutaan synnytyksestä niin fyysisesti kuin henkisestikin ja siihen päälle harjoitellaan imetystä sekä miljoonia tapoja sitä tehdä, mahdollisesti monen näköisen apuvälineen kanssa! Ja sitten ihmetellään kun on synnytyksen jälkeistä masennusta kasvavassa määrässä, kun imetyksen "ihanuudesta" vain paasataan eikä kukaan kerro mitä se oikeasti on. Ja se myös kuluttaa parisuhdetta, uskokaa pois.

Itselleni jäi harvinaisen suoraan sanottuna paska maku suuhun Marian synnytyksen jälkeen imettämisestä. Se syyttely ja arvostelu kun ensin ei maito noussut (tästäkään ei kukaan silloin kertonut, että nousussa voi kestää päiviä ja se myös sattuu ihan jäätävästi!) ja sitten kun tulee rintoihin tulehdus vauvan imemisongelmien vuoksi ja joudut vaihtamaan korvikkeisiin, olet huono äiti. Tämän kaiken jälkeen halusin silti Mipan kanssa edes kokeilla, miten onnistuisi, luvaten samalla itselleni etten pode huonoa omaatuntoa jos ei vain onnistu enkä alistu siihen kyykyttämiseen mitä Marian aikana neuvolassa koettiin. Etenkin nyt kun tiedän, mitä se pahimmillaan voi olla ja mitä se aiheuttaa.. Mutta kun ei ole halua lopettaa helpolla, vaikka jokainen imetyskerta imaisee niin valtavan määrän jaksamista ja voimia. Tahtoa on, mutta onko jaksamista ja onko imetys sen arvoista, että pahimmassa tapauksessa suhde Mariaan ja Nikoon kärsii?